..lauloi Matthew ja osoitti yleisöä.
En oikein tiedä, mitä eilisestä uskaltaa sanoakaan. Ei varmaan vaikea arvata, että ilta oli noin laimeasti sanottuna ihan mahtava.
Oltiin Monsterin, Saaran ja Antin kanssa varsin hyvissä asemissa tasan kahdeksalta, kun Manboy aloitti yleisön lämmittelyn. Mustanpuhuvat miespojat soittelivat puolen tunnin verran mustanpuhuvia biisejään, mulle toki kelpasi lämppäriksi :) mutta kyllähän se sydän siinä hakkasi ihan toisen bändin odotuksesta. Tunnelma alkoi tiivistyä jopa epämiellyttävyyteen asti, mutta oltiin joka tapauksessa paljon lähempänä lavaa kuin olisin ikinä uskaltanut toivoakaan. Ja hiukan yli yhdeksän se sitten alkoi. Muse.
Show käynnistyi juuri sillä biisillä, jolla arvelinkin: Take a Bow. Aika pähkinää oli tämä nainen ensimmäisten sävelten kajahtaessa, kyllä kihosi kyyneleet silmiin ja pääsi suusta huuto ja nousi kädet ilmaan. Maailman paras Muse! Ja maailman parhaat kenttäliput! Ihan ylivertainen niinku about mihinkään nähden se fiilis, kun valot on kaikkii hienoja ja screeneillä on kaikkii hienoja ja oot siellä ihmisten keskellä ja tärähtää soimaan joku Time Is Running Out ja koko sakki hyppii ja laulaa ja sit siinä on vaan että onpa huikeeta, elämälle kiitos.
Ja tuli kaikkia lempibiisejä (luoja sentään Stockholm Syndrome) ja lauloin kaikki mukana, vaikkei Matthewn mukana aina voikaan laulaa. Ja saatiin Bliss! Ja Plug In Baby, aika vähän sekosin! Ja Knights of Cydonialla tietysti lopetettiin, Monsterin kanssa tanssittiin koppoti-koppoti. (Jos nyt saa sanoa, niin oisin kyllä halunnut vielä kuulla Hyper Musicin ja Assassinin.) Ja välillä tuli hassuja jammailusettejä, yhessäkin kohtaa meni melkein bossa novaksi. Välispiikkejä sen sijaan ei juuri kuultu; pisimmässä taisivat kertoa, että on kiva olla Suomessa neljän vuoden tauon jälkeen. Muuten jutustelivat linjalla Kiitos paljon ja Miten menee, Helsinki. Vaikka mikäpä siinä, tuo bändi kyllä kommunikoi yleisön kanssa aivan riittävästi musiikillaan.
Melkein paras kohta koko keikalla oli Butterflies & Hurricanesin pitkä välisoitto. Katsoin ihan lumottuna, kun Matthew soitteli flyygelillä menemään. Pianokuluthan oli se ensimmäinen yksityiskohta, johon Musessa silloin aikanaan kiinnyin, joten oli jokseenkin ekstaattista paitsi kuulla livenä, myös nähdä läheltä vaikka nyt tuo soolo. Huh ja huh.
Mutta sitten. Tässä kohtaa sanon jotain, mitä en itsekään ihan osannut odottaa. Muse nimittäin on sittenkin mulle liian henkilökohtaisella tavalla tärkeä bändi, jotta olisin saanut eilisestä keikasta irti kaiken sen, mitä odotin. Täysi jäähalli oli liian iso, jotta olisin päässyt samanlaiseen ekstaasiin kuin kuulokkeet korvilla - ekstaasi olikin hiukan yllättäen ihan erilainen, lähinnä riehakkaan onnellinen, ei sellainen "tää sointukulku merkitsee mulle niin paljon" -onnellinen. Millään keikalla ei vieressä holtittomasti riekkuvat känniääliöt ole hermostuttaneet noin paljon kuin eilen (mun vieressä kuulemma pystyy olemaan vaikka pogoilenkin, koska osaan hyppiä siististi pystysuunnassa) enkä millään muulla keikalla varmasti ärsyyntyisi siitä, että vieressä joku taputtaa väärin (ks. Starlightin taputusrytmi). Varmaan aika itsekästä toivoa, että kaikki kanssakuuntelijat olis suhtautuneet keikkaan samalla hartaudella.. :silmienmuljauttel: Enhän mä itsekään paikallani tai hiljaa Musea kuunnellessa voi pysyä, mutta vähän vähempi törttöily olis riittänyt. Onneksi ympärillä näkyi kuitenkin suurimmaksi osaksi niitä onnellisesti hymyileviä, keuhkojen täydeltä laulavia, riemuissaan pomppivia ja tanssivia ihmisiä, jollaisten kanssa lempibändin keikka on ilo jakaa. :)
Kolmelta kotona, aamulla töihin. Mites se sanotaankaan - väsynyt, mutta onnellinen. Kiitos, Muse.
I want more.
PS. Huippua, kun on heti noita keikkavideoita YouTubessa. AAAAAAAAaaaaa.
En oikein tiedä, mitä eilisestä uskaltaa sanoakaan. Ei varmaan vaikea arvata, että ilta oli noin laimeasti sanottuna ihan mahtava.
Oltiin Monsterin, Saaran ja Antin kanssa varsin hyvissä asemissa tasan kahdeksalta, kun Manboy aloitti yleisön lämmittelyn. Mustanpuhuvat miespojat soittelivat puolen tunnin verran mustanpuhuvia biisejään, mulle toki kelpasi lämppäriksi :) mutta kyllähän se sydän siinä hakkasi ihan toisen bändin odotuksesta. Tunnelma alkoi tiivistyä jopa epämiellyttävyyteen asti, mutta oltiin joka tapauksessa paljon lähempänä lavaa kuin olisin ikinä uskaltanut toivoakaan. Ja hiukan yli yhdeksän se sitten alkoi. Muse.
Show käynnistyi juuri sillä biisillä, jolla arvelinkin: Take a Bow. Aika pähkinää oli tämä nainen ensimmäisten sävelten kajahtaessa, kyllä kihosi kyyneleet silmiin ja pääsi suusta huuto ja nousi kädet ilmaan. Maailman paras Muse! Ja maailman parhaat kenttäliput! Ihan ylivertainen niinku about mihinkään nähden se fiilis, kun valot on kaikkii hienoja ja screeneillä on kaikkii hienoja ja oot siellä ihmisten keskellä ja tärähtää soimaan joku Time Is Running Out ja koko sakki hyppii ja laulaa ja sit siinä on vaan että onpa huikeeta, elämälle kiitos.
Ja tuli kaikkia lempibiisejä (luoja sentään Stockholm Syndrome) ja lauloin kaikki mukana, vaikkei Matthewn mukana aina voikaan laulaa. Ja saatiin Bliss! Ja Plug In Baby, aika vähän sekosin! Ja Knights of Cydonialla tietysti lopetettiin, Monsterin kanssa tanssittiin koppoti-koppoti. (Jos nyt saa sanoa, niin oisin kyllä halunnut vielä kuulla Hyper Musicin ja Assassinin.) Ja välillä tuli hassuja jammailusettejä, yhessäkin kohtaa meni melkein bossa novaksi. Välispiikkejä sen sijaan ei juuri kuultu; pisimmässä taisivat kertoa, että on kiva olla Suomessa neljän vuoden tauon jälkeen. Muuten jutustelivat linjalla Kiitos paljon ja Miten menee, Helsinki. Vaikka mikäpä siinä, tuo bändi kyllä kommunikoi yleisön kanssa aivan riittävästi musiikillaan.
Melkein paras kohta koko keikalla oli Butterflies & Hurricanesin pitkä välisoitto. Katsoin ihan lumottuna, kun Matthew soitteli flyygelillä menemään. Pianokuluthan oli se ensimmäinen yksityiskohta, johon Musessa silloin aikanaan kiinnyin, joten oli jokseenkin ekstaattista paitsi kuulla livenä, myös nähdä läheltä vaikka nyt tuo soolo. Huh ja huh.
Mutta sitten. Tässä kohtaa sanon jotain, mitä en itsekään ihan osannut odottaa. Muse nimittäin on sittenkin mulle liian henkilökohtaisella tavalla tärkeä bändi, jotta olisin saanut eilisestä keikasta irti kaiken sen, mitä odotin. Täysi jäähalli oli liian iso, jotta olisin päässyt samanlaiseen ekstaasiin kuin kuulokkeet korvilla - ekstaasi olikin hiukan yllättäen ihan erilainen, lähinnä riehakkaan onnellinen, ei sellainen "tää sointukulku merkitsee mulle niin paljon" -onnellinen. Millään keikalla ei vieressä holtittomasti riekkuvat känniääliöt ole hermostuttaneet noin paljon kuin eilen (mun vieressä kuulemma pystyy olemaan vaikka pogoilenkin, koska osaan hyppiä siististi pystysuunnassa) enkä millään muulla keikalla varmasti ärsyyntyisi siitä, että vieressä joku taputtaa väärin (ks. Starlightin taputusrytmi). Varmaan aika itsekästä toivoa, että kaikki kanssakuuntelijat olis suhtautuneet keikkaan samalla hartaudella.. :silmienmuljauttel: Enhän mä itsekään paikallani tai hiljaa Musea kuunnellessa voi pysyä, mutta vähän vähempi törttöily olis riittänyt. Onneksi ympärillä näkyi kuitenkin suurimmaksi osaksi niitä onnellisesti hymyileviä, keuhkojen täydeltä laulavia, riemuissaan pomppivia ja tanssivia ihmisiä, jollaisten kanssa lempibändin keikka on ilo jakaa. :)
Kolmelta kotona, aamulla töihin. Mites se sanotaankaan - väsynyt, mutta onnellinen. Kiitos, Muse.
I want more.
PS. Huippua, kun on heti noita keikkavideoita YouTubessa. AAAAAAAAaaaaa.
