Kipeänä edelleen. Vietin eilen aamupäivällä kaksi ja puoli tuntia päivystyksessä, äsken soitin labratulokset ja nyt se angiina sieltä löytyi (no ilmankos tuntuikin pahemmalta se näytteenotto kuin viimeksi torstaina, kun tulos oli negatiivinen). Viikonlopun aikana kipu alkoi siirtyä kurkusta kohti korvia (ja kun muistaa mun viimevuotiset huimauskohtaukset, voi ehkä ymmärtää miten nuo korvaosaston ongelmat aina säikäyttää ihan erityisesti). Lääkärin äänirautatestissä en kuullut vasemmalla korvalla juuri mitään, mutta mitään suurempaa ongelmaa sieltä ei löytynyt. Edelleen kidutaan. Kasvatan kohta kidukset, ellei tabuletit pian ala auttaa. Saikkua sain vain keskiviikkoon asti, vaikka lääkekuuri onkin peräti 10-päiväinen.

Mutta mikäpä olisi ollut parempaa tekemistä sairasviikonlopuksi kuin leffojen katsominen! En juuri muuta tehnyt kuin tuijottelin telkkaria, join vitaminoitua Vital-mehua ja nukahtelin niin heppulan sohvalla kuin omassa sängyssänikin. Esittelyssä seuraavana ne elokuvat, joiden ajan pysyin kokonaan hereillä - erinäisiä pätkiä tuli nukahtamisten välillä nähtyä myös Die Hardista, Pink Panthereista ja Bandidaksesta (josta muistan lähinnä vain sen, että nauratti kun Salma Hayekin oli vaikea saada osuttua pyssyllä kohteeseen kun sillä oli hikka hihihi).

Lauantain ensimmäinen elokuva oli Nicholas Cagen tähdittämä The Weatherman. Cage ei jostain syystä ikinä ole ollut mun varsinaisia suosikkinäyttelijöitä, tässäkin teki neutraalihkon perushyvän duunin. (Michael Caine sen sijaan on aina aika ässä.) Elokuva itsessään oli ihan nappi valinta tuohon toipilaiseen lauantaiaamupäivään: perusvire pysyi vakavemmistakin pointeista huolimatta veikeänä, muutama kunnon naurukohtauskin saatiin ja heräsipä mielessä hienoispienoisia ajatuksia oman minuuden olemuksestakin (nojustjoo). Ei ole helppoa säämiehen elämä, onneksi musta tulee kääntäjä eikä teeveestä tuttu meteorologitar.


Lauantai-illan elokuva puolestaan oli guruherra Robert Altmanin ohjaus, aina ihanan Neve Campbellin pääosatähdittämä ja tuottama The Company (Tanssin taika), mukana myös Kellopeliappelsiinista tuttu Malcolm McDowell. Eikä elokuvassa noiden kahden lisäksi kovin montaa muuta näyttelijää ollutkaan - käsittääkseni kaikki Chicagon Joffrey-baletin tanssijat ja muu väki esittivät ihan itsejään. Elokuva on lähestulkoon dokumentinomainen siinä, miten kuvaa tanssiryhmän arkea, treenausta, näytöksiä ja elämää lavan takana; taustalla kuitenkin kulkee selkeästi fiktiivisenä aineksena Campbellin esittämän Ryanin siviilielämän tarina. Enpähän tätä ennen ollut ollenkaan tietoinen tuosta Campbellin tanssitaustasta - upeaa katsottavaa! Oli ilmeisesti joutunut melkoisen treenirääkin käymään läpi tämän elokuvan takia, mutta hienosti pärjäsi siellä ammattitanssijoiden seassa. DVD:n ekstroista löytyvässä The dancers show off -pätkässä tanssijat vielä huimaavat treenisalissa ikiliikkujan näköisillä fouetté-pirueteillaan ja miehet liikkuvilla, lennokkailla hyppysarjoillaan. Hypp! :D


Noniin. Itkupillin maineeni tästä vain kasvaa, mutta olkoon - kuten jo Anttilan kommenttiboksissa totesinkin vastauksena kohtaamaani kevyeen kuittailuun: jos jossain asiassa tässä elämässä olen hyvä, niin itkemisessä. Ja on harmi, ettei tällaisesta erityisosaamisesta kukaan maksa kuukausipalkkaa.

Sunnuntaipäivän elokuvaksi valikoitui nimittäin The Phantom of the Opera, Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaalista tehty suuren kankaan versio vuodelta 2004. Nähtiin tuo ekan kerran viime syksynä vuokralta, nyt ihan omalta diiviidiiltä. Heppu itse ehdotti, että katsottaisiin Oopperan kummitus "niin sä saat itkeä" - ja kui sattuski, sitten kun tirautan vuolaat kyyneleet hepun olkapäätä vasten peitonkulmaan nenääni niistäen, saankin osakseni vain naurua! :D

Luojan kiitos tässä versiossa ei ollut mukana se kamala Sarah Brightman (jonka mulkosilmäistä vähäjärkistä katsetta kyllä ekstroissa näytettiinkin sitten sielun kyllyydestä) vaan pääroolien miehitys oli toteutettu varsin nuorekkaasti. Emmy Rossum oli viaton pusuhuulikaunotar Christine, joka kyllä lauloi nätisti (vaikkakin paikoin hiukan vuotoisasti, kun mulla nyt kerran on varaa arvostella) mutta näytti koko elokuvan ajan siltä, kuin ei elämänsä varrella olisi aivoja omistanutkaan. Angels in Americasta tuttu Patrick Wilson hoiti Raoulin roolin passelisti kotiin ihkuromanttisena ritarina valkoisella hevoisellaan - ja lauloi niin uppeesti, etten olisi AIA:n perusteella kuunaan arvannut. Mutta entäpä sitten itse kummitus! Kyllä siinä syrän nyrjähti lähes sijoiltansa, kun parin tunnin leffankatsomisen jälkeen siirryttiin ekstrojen pariin, ja sieltä maskin alta ja komean äänen takaa paljastuikin eroottisella skottiaksentilla puhuva, sanotaanko että jokseenkin mukiinmenevän näköinen Gerard Butler. Huppista!

Lloyd Webberin musiikki se vain on niin kaunista, etten kestä. Ja koko se tarina ja kaikki romanttisuus.. ja miten upeasti tuo elokuvaversio on toteutettu. Kunpa joku porukka tekisi Oopperan kummituksen vaikka Helsinkiin, olisi ihana päästä katsomaan! Liekö tuota Suomessa juuri esitettykään? Londonissa olen musikaaliversion nähnyt isin kanssa, mutta siitä on jo niin kauan, että muistot ovat pahasti haalistuneet - ja olin silloin ehkä liian nuori ymmärtämään tarinan rakkaussyvyyttä, lähinnä vain säikyin peljoittavan kummituksen hurjuutta ja kamalan lujaa soivia urkuja. :D

Speaking of which - katsottiin tuo leffa englanninkielisillä kuulo-ongelmaisille suunnatuilla tekstityksillä (tykkään pitää tekstit mukana just in timberlake, vaikka englantia ihan hyvin ymmärrän puhuttunakin). Joka kerta repeilytti, kun se tunnusmelodia lähti soimaan (junou, se kromaattinen urkupauhu) ja ruutuun ilmestyi teksti Dramatic organ music. :D Toisaalta, mitenpä sitä muutenkaan kuvailisi..

Ja lopuksi siirappivaroitus! Lööv pusipusi!

        Say you'll share with me one love, one lifetime
        say the word and I will follow you
        share each day with me, each night, each morning
        anywhere you go, let me go too
        love me - that's all I ask of you