Jos tämä loman (aka työttömyyden..) alku ei ole sisältänytkään ihan kaikkea sitä aktiivisuuden ja hyväomatuntoisen levon määrää mitä oli tarkoitus, niin olenpahan ainakin yhden lupauksistani pitänyt: alkuviikko on menty tahtia leffa per päivä. Muutama sananen siis aiheesta - paitsi tiistaina televisiosta tulleesta tyhmästä Johnny Englishistä en kyllä jaksa muuta kommentoida kuin että Natalie Imbruglia on edelleen überihana. :)
Maanantaina käytiin kamun kanssa katsomassa ranskalaispätkä Le temps qui reste (suomenkielinen nimi Aika lähteä on käännetty näköjään englannin kautta, sanasanaisempi käännös ranskasta olisi Jäljellä oleva aika - kerrankin hyvin päin valittu tuo käännösmuoto!). Ohjaaja François Ozonilta näin viimeksi tärisyttävän rakkaudettoman elokuvan 5x2 (Rakkaus - meno & paluu), joka kertoi kekseliäästi lopusta alkuun päin yhden eroon päätyneen avioliiton tarinan. Pääroolin upeasti näytellyt Valeria Bruni-Tedeschi on mukana myös tässä leffassa.
Elokuva kertoo Melvil Poupaud'n näyttelemästä kolmikymppisestä muotikuvaaja Romain Brochantista, joka saa tietää olevansa parantumattomasti sairas: lääkäri ei uskalla luvata terminaalivaiheeseen edenneestä syövästä enää paluuta elävien kirjoihin. Itsekäs, itsekeskeinen, läheisiään välinpitämättömästi kohteleva Romain (joka muuten on homo) joutuu yllättäen kohtaamaan Isoja Asioita ja Kysymyksiä. Vähän alkaa itkettää mummin sylkyssä, ja huumeiden niistelystäkään on turha enää tässä vaiheessa yrittää eroon. Mielessä vilkkuvat kuvat lapsuuden leikeistä, ihmissuhteita punnitaan uusiksi ja digikameraan tallentuu välähdyksiä elämän tavallisista ja kauniista hetkistä.
Nyt-liitteen arvostelussa on sanottu oikeastaan kaikki olennainen, helppo yhtyä noihin kommentteihin romanttisesta notkumisesta kohti hautaa ja pysähtyneestä muistokuvakavalkadista. Yhden olennaisen epäkohdan vielä lisäisinkin Avolan huomautukseen tuosta päälle ympätyn tuntuisesta sivujuonesta, jossa lapseton pariskunta pyytää Romainia avuksi vauvantekohommiin - aika hyvä flaksi, että heti kerrasta tulee se rouva raskaaksi. Tosielämässä hei what are the odds.. tuon liiankin helposti etenevän tapahtumasarjan vastapainoksi tosin Ozon tyypilliseen tapaansa lyö katsojalle silmien eteen kaksikin henkiseltä kantilta rankanpuoleista seksikohtausta. Ei ihan helppo elokuva, toki jo aihe sinällään panee miettimään tätä elämän ennalta-arvaamattoman rajallista aikaa.
Toinen tähänastisen viikon onnistuneista elokuvaelämyksistä oli eilen katsomani Sidewalks of New York (Harha-askelia New Yorkissa, 2001) jonka olin jokin aika sitten telkkarista nauhalle napannut. Olen jostain syystä erityisen otollinen kohde näille elokuville, jotka kieputtavat useamman henkilöhahmon tarinat ja tilanteet yhteen nivoen ne lopulta niin pitkälle, että ympyrä sulkeutuu. Mahtavaa! :D
Kyseessä on eräänlainen tutkielma kuuden newyorkilaisen (kolme miestä, kolme naista) rakkauselämästä. Eroamisia, ihastumisia, pettämisiä, kohtaamisia, seksiä - siis elämää. Ohjaaja Edward Burns on napannut itselleen yhden päärooleista ja jakanut muut osat itseään ehkä tutummille näyttelijöille (mm. Heather Graham, Rosario Dawson, Stanley Tucci ja tietysti lempparini, asennepaukkuinen mutta pehmeä Brittany Murphy). Vaikka onkin helppoa ja paikoin ääneenkin naurattavaa katsottavaa, elokuva herättää silti hankaliakin ajatuksia: uskollisuus, tyytyminen vaisuun elämäntilanteeseen vs. uskallus riskinottoon - eihän ne nyt ihan kevyitä pohdinnan aiheita ole.
Brittany Murphya on hehkutettava vielä sen verran, että aika monilahjakkuus on kyseessä. Kaunis kuin kissanpoikanen :) ja lahjakas näyttelijä, joka osaa vielä laulaakin! Katso ja kuuntele vaikka: Paul Oakenfold feat. Brittany Murphy - Faster Kill Pussycat. Eipä taida olla juurikaan tekemistä sen vanhan elokuvan kanssa, mutta aijai miten magee meininki! Omat kulta-aikani tuollaisen tanssijumputtelun parissa ovat jo jääneet auttamatta taakse, mutta tämä vetäisi kyllä lattialle koska vaan. You turn me on!
Maanantaina käytiin kamun kanssa katsomassa ranskalaispätkä Le temps qui reste (suomenkielinen nimi Aika lähteä on käännetty näköjään englannin kautta, sanasanaisempi käännös ranskasta olisi Jäljellä oleva aika - kerrankin hyvin päin valittu tuo käännösmuoto!). Ohjaaja François Ozonilta näin viimeksi tärisyttävän rakkaudettoman elokuvan 5x2 (Rakkaus - meno & paluu), joka kertoi kekseliäästi lopusta alkuun päin yhden eroon päätyneen avioliiton tarinan. Pääroolin upeasti näytellyt Valeria Bruni-Tedeschi on mukana myös tässä leffassa.
Elokuva kertoo Melvil Poupaud'n näyttelemästä kolmikymppisestä muotikuvaaja Romain Brochantista, joka saa tietää olevansa parantumattomasti sairas: lääkäri ei uskalla luvata terminaalivaiheeseen edenneestä syövästä enää paluuta elävien kirjoihin. Itsekäs, itsekeskeinen, läheisiään välinpitämättömästi kohteleva Romain (joka muuten on homo) joutuu yllättäen kohtaamaan Isoja Asioita ja Kysymyksiä. Vähän alkaa itkettää mummin sylkyssä, ja huumeiden niistelystäkään on turha enää tässä vaiheessa yrittää eroon. Mielessä vilkkuvat kuvat lapsuuden leikeistä, ihmissuhteita punnitaan uusiksi ja digikameraan tallentuu välähdyksiä elämän tavallisista ja kauniista hetkistä.
Nyt-liitteen arvostelussa on sanottu oikeastaan kaikki olennainen, helppo yhtyä noihin kommentteihin romanttisesta notkumisesta kohti hautaa ja pysähtyneestä muistokuvakavalkadista. Yhden olennaisen epäkohdan vielä lisäisinkin Avolan huomautukseen tuosta päälle ympätyn tuntuisesta sivujuonesta, jossa lapseton pariskunta pyytää Romainia avuksi vauvantekohommiin - aika hyvä flaksi, että heti kerrasta tulee se rouva raskaaksi. Tosielämässä hei what are the odds.. tuon liiankin helposti etenevän tapahtumasarjan vastapainoksi tosin Ozon tyypilliseen tapaansa lyö katsojalle silmien eteen kaksikin henkiseltä kantilta rankanpuoleista seksikohtausta. Ei ihan helppo elokuva, toki jo aihe sinällään panee miettimään tätä elämän ennalta-arvaamattoman rajallista aikaa.
Toinen tähänastisen viikon onnistuneista elokuvaelämyksistä oli eilen katsomani Sidewalks of New York (Harha-askelia New Yorkissa, 2001) jonka olin jokin aika sitten telkkarista nauhalle napannut. Olen jostain syystä erityisen otollinen kohde näille elokuville, jotka kieputtavat useamman henkilöhahmon tarinat ja tilanteet yhteen nivoen ne lopulta niin pitkälle, että ympyrä sulkeutuu. Mahtavaa! :D
Kyseessä on eräänlainen tutkielma kuuden newyorkilaisen (kolme miestä, kolme naista) rakkauselämästä. Eroamisia, ihastumisia, pettämisiä, kohtaamisia, seksiä - siis elämää. Ohjaaja Edward Burns on napannut itselleen yhden päärooleista ja jakanut muut osat itseään ehkä tutummille näyttelijöille (mm. Heather Graham, Rosario Dawson, Stanley Tucci ja tietysti lempparini, asennepaukkuinen mutta pehmeä Brittany Murphy). Vaikka onkin helppoa ja paikoin ääneenkin naurattavaa katsottavaa, elokuva herättää silti hankaliakin ajatuksia: uskollisuus, tyytyminen vaisuun elämäntilanteeseen vs. uskallus riskinottoon - eihän ne nyt ihan kevyitä pohdinnan aiheita ole.
Brittany Murphya on hehkutettava vielä sen verran, että aika monilahjakkuus on kyseessä. Kaunis kuin kissanpoikanen :) ja lahjakas näyttelijä, joka osaa vielä laulaakin! Katso ja kuuntele vaikka: Paul Oakenfold feat. Brittany Murphy - Faster Kill Pussycat. Eipä taida olla juurikaan tekemistä sen vanhan elokuvan kanssa, mutta aijai miten magee meininki! Omat kulta-aikani tuollaisen tanssijumputtelun parissa ovat jo jääneet auttamatta taakse, mutta tämä vetäisi kyllä lattialle koska vaan. You turn me on!
