Päivää täältä suurten kysymysten ääreltä.

Hepulle heti alkuun henkilökohtaisuusmerkintä-ärsyynnyksenestopusupiupaus!

Käytiin tänään hepun kanssa yksi kappale tärkeää keskustelua isosta aiheesta, josta olisi kannattanut puhua heti aluksi, jo lähes kolme vuotta sitten. Kun olisin uskaltanut avata suuni.. oltaisiin molemmat säästytty paljolta turhalta energian tuhlaukselta ja tyytymiseltä parannusta vaativaan tilanteeseen. Ihan naurattaa, kun ajattelee miten hölmösti tilanteen osaset oli päässeet kasaantumaan mieleen kurjiksi mörjöiksi.

Vaikka ei kyllä ensteks naurattanut siinä kun juteltiin. Miksi vidussa en osaa olla itkemättä? Helpottais takuulla toisenkin oloa, kun ei tarttis katsoa punanaamaista parkuvaa naista kun tilanne (eli parisuhdekeskustelu) on jo itsessään epämukava. Ahdistaa, että olen saanut tällaisen kohtalokkaan draaman tajun. Ahdistaa siksi, kun tiedän ettei elo draamanaisen kanssa ole läheisille ihan helppoa. Mieluummin olisin helpompi kuin hankalampi. Mutku mun itku on voimakastahtoista sorttia, ei sen tuloa niin vaan estetä vaikka miten itsekin haluaisin!

Nyt on osattava olla murehtimatta menneitä, sitä miten paljon aikaa ehti kulua ennen kuin asiasta vihdoin puhuttiin, sitä miksei heppukaan mua paremmin ei ole osannut sanoa omaa kantaansa ääneen.. murhetta vain, jos niitä ajattelee. Sen sijaan pidän pinnalla helpottuneen, toiveikkaan olon, odottavaisenkin. Ja annan itkulle kierrepotkun munille.

Katatonia soi stedeossa, mutta Egotrippi päässä.