Otsikossa viittaus Bomfankkien parin vuoden takaiseen helmivetoon. Hypnootik, hypnootik!
Joo mikähän siinä on kun mulla ei taaskaan tahdo toi ymmärrys riittää. Neurootikkona on hyvä olla, mutta vähän se häiritsee elämistä ja semmosta.. kun töissä ottaa nuppiin ihan muutama juttu. Antakaas kun kerron.
Ongelmien ydinalue: henkilökunnan keittiö. Miten vaikeeta on pyyhkäistä tiskipöytä sen jälkeen, kun siihen on lorauttanut vähän kahvia, ripotellut muutaman riisinkappaleen ja lisännyt kaiken päälle litran vettä? Entä miten vaikeeta on laittaa astiat kuivauskaappiin siistissä järjestyksessä niin, että lasit ja mukit pääsevät kuivumaan tasaisella alahyllyllä ja lautaset puolestaan siististi pystyasennossa siinä ylemmällä hyllyllä? Entä miten vaikeeta on laittaa kitakapulat kuivumaan telineeseen jonka muuten tossa yks päivä pesin juurtajaksain, kun näytti ettei moista toimenpidettä oltu ikinä tehty järkevään järjestykseen, pikkulusikat reunoille pikkukoloihin ja isommat vehkeet isoon keskilokeroon?
MITEN VAIKEETA?
Ja lisäksi muuta kamalaa. Tämän viikon henkilökohtaisen kriisin nimittäin koin, kun huomasin että mun lempilusikka oli kadonnut siitä kirotusta kuivaustelineestä, ilmeisesti niiden meidän tiloissa järjestettyjen kahvitarjoilujen seurauksena. Ihan hirveetä nyt syödä välipalajogurttia sellasella toisenlaisella lusikalla.
Ja nii. Motivuksessakin meinaa loppua ymmärrys joka toinen päivä. Miten vaikeeta on pois lähtiessä jättää pukukaappi siistiin kuntoon, siirtää pohjalle pudonneet paperit ja muovikassit roskikseen, laittaa ne kaksi henkaria toiseen reunaan ja koukut toiseen reunaan, ja loppuhuipennukseksi sulkea kaapin ovi perässään, jos ei muuten niin ihan tilansäästämismielessä.
MITEN VAIKEETA?
Pilke silmäkulmassa. Mutta oikeestikin sapettaa. :D
PS. Ratiritiralla, ei pal naurata talvihalla. Ei pal naurattanu eilen, kun asioita hoitaessa kahlasin polvia myöten loskassa, sateenvarjon kääntyillessä tuulen mukana ympäriämpäri, läpi puoli kaupunkia ääneen kiroillen ja laulaen Suojelusenkeliä - niin pitkä on matka, ei kotia näy. Eikä pal naurattanu tänään, kun kitkuttelin eteenpäin jäisellä tiellä tuulahdusten yrittäessä puskea minäparkaa kumoon. Ojasta allikkoon. Vihaan, vihaan ja vihaan yliopistonmäkeä talvisin. Jos ei edessä ole liukas mäki, niin liukkaat portaat sitten. Pinna nyt ainakin katkeaa, toivottavasti ei lisäksi käsi eikä jalka eikä pää.
PSPS. Näin viime yönä unta, että Juuuso soitti mulle kertoakseen, ettei aio ottaa vastaan viisivuotista assistentuuria, vaan luovuttaa sen mulle. Aika jaloa. :D
Joo mikähän siinä on kun mulla ei taaskaan tahdo toi ymmärrys riittää. Neurootikkona on hyvä olla, mutta vähän se häiritsee elämistä ja semmosta.. kun töissä ottaa nuppiin ihan muutama juttu. Antakaas kun kerron.
Ongelmien ydinalue: henkilökunnan keittiö. Miten vaikeeta on pyyhkäistä tiskipöytä sen jälkeen, kun siihen on lorauttanut vähän kahvia, ripotellut muutaman riisinkappaleen ja lisännyt kaiken päälle litran vettä? Entä miten vaikeeta on laittaa astiat kuivauskaappiin siistissä järjestyksessä niin, että lasit ja mukit pääsevät kuivumaan tasaisella alahyllyllä ja lautaset puolestaan siististi pystyasennossa siinä ylemmällä hyllyllä? Entä miten vaikeeta on laittaa kitakapulat kuivumaan telineeseen jonka muuten tossa yks päivä pesin juurtajaksain, kun näytti ettei moista toimenpidettä oltu ikinä tehty järkevään järjestykseen, pikkulusikat reunoille pikkukoloihin ja isommat vehkeet isoon keskilokeroon?
MITEN VAIKEETA?
Ja lisäksi muuta kamalaa. Tämän viikon henkilökohtaisen kriisin nimittäin koin, kun huomasin että mun lempilusikka oli kadonnut siitä kirotusta kuivaustelineestä, ilmeisesti niiden meidän tiloissa järjestettyjen kahvitarjoilujen seurauksena. Ihan hirveetä nyt syödä välipalajogurttia sellasella toisenlaisella lusikalla.
Ja nii. Motivuksessakin meinaa loppua ymmärrys joka toinen päivä. Miten vaikeeta on pois lähtiessä jättää pukukaappi siistiin kuntoon, siirtää pohjalle pudonneet paperit ja muovikassit roskikseen, laittaa ne kaksi henkaria toiseen reunaan ja koukut toiseen reunaan, ja loppuhuipennukseksi sulkea kaapin ovi perässään, jos ei muuten niin ihan tilansäästämismielessä.
MITEN VAIKEETA?
Pilke silmäkulmassa. Mutta oikeestikin sapettaa. :D
PS. Ratiritiralla, ei pal naurata talvihalla. Ei pal naurattanu eilen, kun asioita hoitaessa kahlasin polvia myöten loskassa, sateenvarjon kääntyillessä tuulen mukana ympäriämpäri, läpi puoli kaupunkia ääneen kiroillen ja laulaen Suojelusenkeliä - niin pitkä on matka, ei kotia näy. Eikä pal naurattanu tänään, kun kitkuttelin eteenpäin jäisellä tiellä tuulahdusten yrittäessä puskea minäparkaa kumoon. Ojasta allikkoon. Vihaan, vihaan ja vihaan yliopistonmäkeä talvisin. Jos ei edessä ole liukas mäki, niin liukkaat portaat sitten. Pinna nyt ainakin katkeaa, toivottavasti ei lisäksi käsi eikä jalka eikä pää.
PSPS. Näin viime yönä unta, että Juuuso soitti mulle kertoakseen, ettei aio ottaa vastaan viisivuotista assistentuuria, vaan luovuttaa sen mulle. Aika jaloa. :D
