Viime päivinä on osunut kohdalle muutamia tilanteita, joissa on tullut hiukan mietittyä tätä elämää ja ikää ja aikuisuutta. Tietyllä tasolla en ollenkaan koe olevani aikuinen - ainakaan sillä tavalla, miten sitä nuorempana näki sikavanhat kakskytviisvuotiaat. Vaikka virkanaisena töissä heilunkin (lastenosastolta ostetuissa pääkalloballerinoissani), olen porukan nuorin ja vielä puoliksi opiskelija. Vanhemmat on viime aikoina huomanneet mussa jotain uutta aikuismaisuutta, mutta silti olen vielä äitin ja isin pikkutyttö. Ei ole omaa asuntoa eikä autoa eikä perhettä (no autoa en kyllä haluaisikaan).

Mutta niinpä vaan on tällä viikolla ollut kovin aikuinen olo. Etenkin eilen, kun oltiin joukkuekamun kanssa treenaamassa teiniryhmän tanssitunnilla. Siis nehän on ihan hirveitä sellaset yläasteikäiset mimmit! Edellisen balletone-tunnin lopussa kun koitettiin rauhoittua venytyksiin, salin seinien läpi kantautui yhtä kamala kiljunta ja mekkala kuin silloin kun paikka on täynnä neljävuotiaita. Ja sama kälätys jatkui läpi tunnin. En ymmärrä, miten Jessi kestää niiden kanssa! Kamukin salin toisella puolella hermostui niin, että ystävällisen tiukasti kysyi voisko porukka olla hetken hiljaa - eikä ollut kaukana että itsekin olisin ärjäissyt (tosin multa olis päässyt varmaan jotain vähemmän ystävällistä turpa kiinni idiootit -tyyppistä).

Että sinne tullaan täysissä meikeissä ja bileisiin kelpaava trenditoppi päällä. Että supatetaan pienessä piirissä salin nurkassa ja vilkuillaan olan yli muita ryhmäläisiä. Että venyttelyn aikana jauhetaan täyteen ääneen jotain pissispaskaa eikä kuunnella tai kunnioiteta opettajaa pätkääkään. Että kuvitellaan olevansa niin hyviä tanssijoita, että kehdataan kysyä mitkä meikit tulee kevätnäytökseen vaikkei vielä sarjaakaan osata. Sellainen ylimielisyys on mulle jotain ihan käsittämätöntä, oma asenteeni tuossa iässä oli aika hiton nöyrä, niin tanssitunneilla kuin muutenkin. Ja on itse asiassa edelleen.

Entäpä se yksi elokuvateatterin vessassa silmiin osunut kirjoitus. Aikuisuus on kaavoihin pinttymistä. Siis what? Mitä sitten, jos onkin? Jos on hyvät kaavat, niin mikäs niihin on jämähtäessä! :D Mähän suorastaan rakastan rutiineja ja säännöllistä tavallista elämää. Rutiiniarjesta on sentään aika helppo poiketa spontaaniin tohinaan, jos niin haluaa.

Johtopäätös: taidan olla sellainen tylsä aikuinen, jollaiseksi muuttumisesta niin kovasti aina varoitellaan.

Piaf-leffan tärkein henkilökohtainen anti oli elokuvan viimeisten minuuttien aikana tajuntaan iskenyt tietoisuus siitä, että tämä elämä on ihan helvetin lyhyt. Ne hetket on aina järisyttäviä, kun tuon oikein oivaltaa. Miksi käyttäisin nämä vähät päiväni mitenkään muuten kuin olemalla onnellinen tässä ja nyt, pyrkimällä kohti hyvää, uskaltamalla - ja kuten Piafkin neuvoi, rakastamalla?