Piaf-leffa katsottu. Itketti, nauratti, tuli kylmiä väreitä ja lämmön ailahduksia. Tuttuja näyttelijöitä, hyviä näyttelijöitä, ei vähäisimpänä Piafiksi koko olemuksellaan heittäytyvä Marion Cotillard (joka tosin on rooliin himpun verran liian kaunotar). Ja se musiikki. Se musiikki!

Piaf-lempparini on pienestä asti ollut L'accordéoniste. Silloin aikoinaan isin laulaessa en tietenkään vielä ymmärtänyt tuon taivaallista biisiin ladatusta tunteen palosta, mutta kaipa se oli juuri se latautuneisuus, joka jo silloin sai keinahtelemaan kertosäkeen tahtiin. Aivan kuten laulun tytönkin.

Jos tarina ilotytöstä ja sotaan lähtevästä haitaristista ei ole tuttu, ja vaikka olisikin - tässä, olkaa hyvät. (Ainakin leffan mukaan kappaleen on kirjoittanut nuori sotamies, joka toi tekeleensä Piafille juuri ennen rintamalle lähtöä, tiedä sitten..) Voi kun muistaisin ulkoa koko sen hienon suomennoksen! Viimeistään ihan lopussa, yhteisten tulevaisuudenunelmien murskauduttua, tytön kuunnellessa kantapaikkansa uutta haitaristia, tulee kyynel silmään. Ette saa - ette saa enää soittaa!