Ainakin turhauttavaa. Tämä bloggaaminen nimittäin juuri nyt. Se, miten mun täytyy pitää tämä niin pintapuolisena ilmoitteluna - koska mä tänne muka olen oikeita isoja ajatuksiani vuodattanut? Ja miten mä edes voisin purkaa elämäni ja sydämeni pieniä ja suuria toiveita ja pelkoja tänne, kun ne on asioita joista en uskalla puhua ääneen hepullekaan. Ettäkö toinen lukisi ne sitten täältä - ei.
Oikeita Isoja Ajatuksia.. eipä niitä mulla kyllä paljoa olekaan. Ainakaan sellaisia, jotka liittyisivät joihinkin Oikeisiin Isoihin Asioihin, siis johonkin muuhun kuin vain omaan itseeni ja tähän pieneen elämänpiiriini. Hermostuttaa ajatellakin, miten olen taantunut tällaiseen sokeuteen ja, myönnetään nyt ihan suoraan, laiskuuteen ja välinpitämättömyyteen, mitä tulee mihinkään sellaisiin asioihin, jotka eivät itseäni vaikka edes välillisesti kosketa. Olisi kiva tavata tänään vaikkapa se Duussi, joka kuusi vuotta sitten oli ylioppilaskirjoitusten keskellä. Olen ihan varma, että olin silloin paljon fiksumpi kuin mitä olen nyt.
Joo, tänään taas sain kehitettyä ongelman asiasta, joka ei ongelma oikeasti ollutkaan. Ja koska piti vähän itkeä ja olla Hankala ja Ärsyttävä Tyttöystävä, olo on tyhmä. Miten mä en vieläkään ole oppinut sitä, että itsekseen asioiden miettiminen on useimmiten parempi vaihtoehto kuin se, että vetää toisenkin väkisin siihen mukaan rauhoittaakseen omaa mieltään, jossa ne asiat ovat sen itsekseen miettimisen aikana ehtineet paisua ongelmiksi, joita ne eivät alunperin ole. Mä en vaan osaa olla toisenlainen. Mun täytyy saada sanoa ääneen, jos joku painaa mieltä. Ja heti kun avaan suuni, alkaakin jo kaduttaa - koska asioista puhuminenhan tarkoittaa sitä, että jotain on muka vialla (vaikkei siis oikeasti olisikaan). Ja ajatuskin siitä että jokin olisi vialla on niin pelottava, että pääsee itku. Huomaatteko noidankehän?
Voi kun voisi vain olla eikä aina ajatella ja pelätä ja analysoida liikaa. Olisi vain niin onnellinen kuin on. Sitähän mä nimittäin olen, onnellinen.
Tilaan Nukkumatilta nyt hengityksentasaimen, rauhallisen yön ja jonkin levollisen unen. Hyvää yötä!
Oikeita Isoja Ajatuksia.. eipä niitä mulla kyllä paljoa olekaan. Ainakaan sellaisia, jotka liittyisivät joihinkin Oikeisiin Isoihin Asioihin, siis johonkin muuhun kuin vain omaan itseeni ja tähän pieneen elämänpiiriini. Hermostuttaa ajatellakin, miten olen taantunut tällaiseen sokeuteen ja, myönnetään nyt ihan suoraan, laiskuuteen ja välinpitämättömyyteen, mitä tulee mihinkään sellaisiin asioihin, jotka eivät itseäni vaikka edes välillisesti kosketa. Olisi kiva tavata tänään vaikkapa se Duussi, joka kuusi vuotta sitten oli ylioppilaskirjoitusten keskellä. Olen ihan varma, että olin silloin paljon fiksumpi kuin mitä olen nyt.
Joo, tänään taas sain kehitettyä ongelman asiasta, joka ei ongelma oikeasti ollutkaan. Ja koska piti vähän itkeä ja olla Hankala ja Ärsyttävä Tyttöystävä, olo on tyhmä. Miten mä en vieläkään ole oppinut sitä, että itsekseen asioiden miettiminen on useimmiten parempi vaihtoehto kuin se, että vetää toisenkin väkisin siihen mukaan rauhoittaakseen omaa mieltään, jossa ne asiat ovat sen itsekseen miettimisen aikana ehtineet paisua ongelmiksi, joita ne eivät alunperin ole. Mä en vaan osaa olla toisenlainen. Mun täytyy saada sanoa ääneen, jos joku painaa mieltä. Ja heti kun avaan suuni, alkaakin jo kaduttaa - koska asioista puhuminenhan tarkoittaa sitä, että jotain on muka vialla (vaikkei siis oikeasti olisikaan). Ja ajatuskin siitä että jokin olisi vialla on niin pelottava, että pääsee itku. Huomaatteko noidankehän?
Voi kun voisi vain olla eikä aina ajatella ja pelätä ja analysoida liikaa. Olisi vain niin onnellinen kuin on. Sitähän mä nimittäin olen, onnellinen.
Tilaan Nukkumatilta nyt hengityksentasaimen, rauhallisen yön ja jonkin levollisen unen. Hyvää yötä!
