Minttu lahden takaa haastoi seiskameemiin! :) Homman nimi lienee tuttu, erinäisiä versioita leikistä on kiertänyt blogeissa jo useampaan otteeseen. Mutta kertaus on opintojen äiti:
Mukaan haastetut kertovat 7 satunnaista faktaa/tapaa itsestään sekä pelin säännöt omassa blogissaan. Sitten heidän tulee haastaa 7 muuta bloggaajaa mukaan ja ilmoittaa haastettujen nimet. Heidän tulee myös jättää kommentti asiasta ko. henkilöiden blogeihin, jotta nämä tietävät ottaa osaa peliin ja katsoa ohjeet haastajan blogista.
Mukaan haastetut kertovat 7 satunnaista faktaa/tapaa itsestään sekä pelin säännöt omassa blogissaan. Sitten heidän tulee haastaa 7 muuta bloggaajaa mukaan ja ilmoittaa haastettujen nimet. Heidän tulee myös jättää kommentti asiasta ko. henkilöiden blogeihin, jotta nämä tietävät ottaa osaa peliin ja katsoa ohjeet haastajan blogista.
Hey ho, let's go!
Vauhdin hurma on jotain, minkä viehätystä en kertakaikkiaan ymmärrä. Mut saa paniikkiin jo sillä, kun pikkuautolla lähtee liikennevaloista tavallisella kiihdytyksellä - vatsanpohjassa tuntuu niin kamalalta, että puristan penkkiä ja puren huulta etten päästäisi vienoa kiljahdusta. Lienee selvää, että vuoristoradassa tai muissa hirveissä huvipuistojen hilavitkuttimissa en ole ollut ikinä. Laskettelu- ja lumilautailu-uranikin tyssäsi lopulta siihen, etten oppinut tarpeeksi nopeasti kontrolloimaan vauhtiani, ja sieltä sitä sitten tultiin rinnettä alas tukka putkella täydessä paniikissa. Rullaluistelua olen kokeillut tasan kerran, ja fillarillakin jarruttelen alamäissä yleensä etanavauhtia.
Edellä kuvattu vauhdinpelkoni ei kuitenkaan ulotu kävelemiseen asti. Silloin kun kävellään, kävellään sit kans! En kertakaikkiaan osaa löntystellä! Olen perinyt niin kävelytyylini kuin -vauhtinikin isiltä, joka on tunnettu varsin ripeästä askelluksestaan - pakkohan mun oli jo pienenä opetella kipittämään vikkelästi, jos halusin pysyä isin rinnalla. :D Saatan erehtyä kävelemään hitaasti vain kuljeskellessani turistina tai ollessani vartavasten leppoisalla kävelyllä, mahdollisesti myös hiertävien kenkien sun muiden kiputilojen takia. Muussa tapauksessa painelen pitkillä jaloillani menemään. Ehkä yllättäen kaikkein vaikeimpia kävelytilanteita ovat juhlailtojen siirtymiset etkopaikasta baariin tai baarista toiseen, kun muu porukka tahtoo huppelispäissään hidastaa normaalinkin kävelyvauhdin raivostuttavaan laahustamiseen, ja itse jossain kaukana edellä etenen määrätietoisesti heppua kädestä perässäni kiskoen. :D
Olen käsittääkseni kasvanut aika harvinaisessa täysin autottomassa perheessä - perheen ainoa ajokortti on isillä, ja sekin vain prätkäkortti. Autottomuutta toki edesauttaa se, että olen asunut koko ikäni eri puolilla kaupungin keskustaa, joten joka paikkaan on aina päässyt kävellen, pyörällä tai bussilla. Autottomuuden ohessa olen tottakai mahdoton yksityisautoilun vastustaja, mikä näkyy esimerkiksi tahallisena hidasteluna suojateillä autojen edessä (tästä tavastani jo taannoin kerroinkin). En ymmärrä autonostovimmoja tai mitään autontuunausta ja pillurallien ajamista - ihan turhaa saastuttamista. Olen varma, että aika moni mukavuudenhaluinen pikkuautoilija voisi jättää suuren osan ajoistaan ajamatta ja siirtyä käyttämään omia töppösiä tai ainakin täällä Turussa hyvin toimivaa julkista liikennettä. Välillä oikein suututtaa kaikki se ajattelemattomuus (koska jos jossain, niin tässä asiassa minä olen oikeassa ja kaikki muut väärässä). Ja sitten taas toisaalta olen onneni kukkuloilla, kun about pari kertaa vuodessa lainataan hepun kanssa anoppilasta auto ja lähdetään ulos keskustasta vaikkapa huonekaluostoksille - huviajeluja ei meillä siis harrasteta. :)
Itkijänainen ilmoittautuu! Liikutun ja itkeskelen helposti ja usein - tosin viime aikoina vähemmän hepun seurassa, se kun ei poikaystäväiseen tapaan oikein kestä itkukohtauksia, vaikka hyvänlaatuisia olisivatkin. :D Ykkösitkettäjäni on musiikki: joku hyvä biisi avaa kyynelkanavat yleensä noin kerran päivässä, ja olen kuivaillut silmiä osuvien biisien tahtiin niin jumpassa kuin baarin tanssilattiallakin. Tilanteista pahin on häät, joissa itken sitä enemmän, mitä läheisemmästä hääparista on kyse (hei vaan Laurelin ja Herkku). Sielläkin itkun tietysti laukaisee parhaiten musiikki - häämarssi, häävalssi, muut musiikkiesitykset.. just viimeksi itkeskelin katsoessani jotain telkkarin sinänsä typerää hääshouta. Tästä lähtökohdasta vois olla ihan järkevää olla ikinä itse menemättä naimisiin.. :D
1. Hidasta hissuttelua, kiitos
Vauhdin hurma on jotain, minkä viehätystä en kertakaikkiaan ymmärrä. Mut saa paniikkiin jo sillä, kun pikkuautolla lähtee liikennevaloista tavallisella kiihdytyksellä - vatsanpohjassa tuntuu niin kamalalta, että puristan penkkiä ja puren huulta etten päästäisi vienoa kiljahdusta. Lienee selvää, että vuoristoradassa tai muissa hirveissä huvipuistojen hilavitkuttimissa en ole ollut ikinä. Laskettelu- ja lumilautailu-uranikin tyssäsi lopulta siihen, etten oppinut tarpeeksi nopeasti kontrolloimaan vauhtiani, ja sieltä sitä sitten tultiin rinnettä alas tukka putkella täydessä paniikissa. Rullaluistelua olen kokeillut tasan kerran, ja fillarillakin jarruttelen alamäissä yleensä etanavauhtia.
2. Kävellen hopihopi!
Edellä kuvattu vauhdinpelkoni ei kuitenkaan ulotu kävelemiseen asti. Silloin kun kävellään, kävellään sit kans! En kertakaikkiaan osaa löntystellä! Olen perinyt niin kävelytyylini kuin -vauhtinikin isiltä, joka on tunnettu varsin ripeästä askelluksestaan - pakkohan mun oli jo pienenä opetella kipittämään vikkelästi, jos halusin pysyä isin rinnalla. :D Saatan erehtyä kävelemään hitaasti vain kuljeskellessani turistina tai ollessani vartavasten leppoisalla kävelyllä, mahdollisesti myös hiertävien kenkien sun muiden kiputilojen takia. Muussa tapauksessa painelen pitkillä jaloillani menemään. Ehkä yllättäen kaikkein vaikeimpia kävelytilanteita ovat juhlailtojen siirtymiset etkopaikasta baariin tai baarista toiseen, kun muu porukka tahtoo huppelispäissään hidastaa normaalinkin kävelyvauhdin raivostuttavaan laahustamiseen, ja itse jossain kaukana edellä etenen määrätietoisesti heppua kädestä perässäni kiskoen. :D
3. Auto ei ole ystävä
Olen käsittääkseni kasvanut aika harvinaisessa täysin autottomassa perheessä - perheen ainoa ajokortti on isillä, ja sekin vain prätkäkortti. Autottomuutta toki edesauttaa se, että olen asunut koko ikäni eri puolilla kaupungin keskustaa, joten joka paikkaan on aina päässyt kävellen, pyörällä tai bussilla. Autottomuuden ohessa olen tottakai mahdoton yksityisautoilun vastustaja, mikä näkyy esimerkiksi tahallisena hidasteluna suojateillä autojen edessä (tästä tavastani jo taannoin kerroinkin). En ymmärrä autonostovimmoja tai mitään autontuunausta ja pillurallien ajamista - ihan turhaa saastuttamista. Olen varma, että aika moni mukavuudenhaluinen pikkuautoilija voisi jättää suuren osan ajoistaan ajamatta ja siirtyä käyttämään omia töppösiä tai ainakin täällä Turussa hyvin toimivaa julkista liikennettä. Välillä oikein suututtaa kaikki se ajattelemattomuus (koska jos jossain, niin tässä asiassa minä olen oikeassa ja kaikki muut väärässä). Ja sitten taas toisaalta olen onneni kukkuloilla, kun about pari kertaa vuodessa lainataan hepun kanssa anoppilasta auto ja lähdetään ulos keskustasta vaikkapa huonekaluostoksille - huviajeluja ei meillä siis harrasteta. :)
4. Also known as itkupilli
5. Häikäisevät spottivalot
Rakastan tanssimista ja laulamista yli kaiken. Mahdollisesti vielä enemmän rakastan esiintymistä tanssien ja laulaen. Mutta luoja paratkoon, en yksin tai minkään tason soolotehtävissä! Tanssiryhmässä tai kuorossa on mahtavaa voimaa, ja kipuankin lavalle porukassa enemmän kuin mielelläni. Tämä sooloilukammo heijastuu jännästi myös ihan arkipäiväisiin tilanteisiin, kun missä tahansa joku letkauttaa tyyliin "laula sääkin jotain kun osaat" tai jopa "no puhu vähän ranskaa kun osaat" - saatan hermostua aivan pimahdukseen asti tuollaisista viattomista pyynnöistä. Laulamisen osalta syykin on selkeä: laulan kyllä oikein ja puhtaasti, mutta äänessäni ei ole lainkaan sitä sellaista soololta vaadittavaa klangia. Kaiken muun osalta.. no, en vain tykkää olla esillä sillä tavalla yksin. :)
Toisilla ei aamu lähde käyntiin ilman kahvia, mulla ei ilman jogurttia. Olen pienestä asti ollut varsinainen jogurttikissa. Normaaleissa kotioloissa jogurttia tulee syötyä vähintään aamiaisella ja iltapalalla, usein myös välipalana vaikkapa myslin kanssa. Tällä hetkellä jääkaapissa on litran törppö Euroshopperin omena-myslijogurttia - halvinta mahdollista, mutta sikahyvää. Suomesta ei löydy montaakaan makua, joita en olisi koskaan maistanut, ja jogurttiuutuuksien bongailu onkin lempipuuhaani. Euroopassa reissatessa olen aina ihan taivaissa, kun markettien pitkät jogurttihyllyt notkuvat toinen toistaan ihanampia herkkuja.. puhumattakaan niistä kermaisemmista jälkiruokatyyppisistä jogurteista. Lääh! Addiktioni tasoa kuvaa ehkä se, miten juhannuksenvietosta kaupunkiin palatessa hihkuin hyvissä ajoin, että jes nyt pääsen kotiin syömään jogurttia! :D
6. Aution saaren ruokavalintani: jogurtti
Toisilla ei aamu lähde käyntiin ilman kahvia, mulla ei ilman jogurttia. Olen pienestä asti ollut varsinainen jogurttikissa. Normaaleissa kotioloissa jogurttia tulee syötyä vähintään aamiaisella ja iltapalalla, usein myös välipalana vaikkapa myslin kanssa. Tällä hetkellä jääkaapissa on litran törppö Euroshopperin omena-myslijogurttia - halvinta mahdollista, mutta sikahyvää. Suomesta ei löydy montaakaan makua, joita en olisi koskaan maistanut, ja jogurttiuutuuksien bongailu onkin lempipuuhaani. Euroopassa reissatessa olen aina ihan taivaissa, kun markettien pitkät jogurttihyllyt notkuvat toinen toistaan ihanampia herkkuja.. puhumattakaan niistä kermaisemmista jälkiruokatyyppisistä jogurteista. Lääh! Addiktioni tasoa kuvaa ehkä se, miten juhannuksenvietosta kaupunkiin palatessa hihkuin hyvissä ajoin, että jes nyt pääsen kotiin syömään jogurttia! :D
7. Tyttömäistä lookkia etsimässä
Alkuhuomautus: nyt ei ole tarkoitus ryhtyä kovin syvällisesti pohtimaan sukupuolirepresentaatioita ja naisten ja miesten välisiä mahdollisia eroja ja sensellaista. :) Olenpahan tässä vain tullut viime aikoina ajatelleeksi, miten paljon (ulkoiseen) minäkuvaani on mahtanut vaikuttaa se, että lapsena mua luultiin usein pojaksi. Yksi parhaista kavereistani ala-asteikäisenä oli poika, jolla sattui olemaan pitkät vaaleat kiharat ja sirot kasvonpiirteet - ei ollut kerta tai kaksi, kun yhdessä kulkiessa häntä luultiin tytöksi ja mua farkuissani ja lippiksessäni pojaksi. Mikään klassinen kaunotar en totta vie olekaan, mutta nyttemmin käsittääkseni sentään naiseksi tunnistettavissa :D vaikken hiuksiani osaakaan kähertää ja pidän värittömällä tai mustalla lakalla maalatut kynteni ihan lyhyinä (paitsi viimeks jalkahoidossa laitettiin ihanaa purkkapinkkiä!). Voi olla, että nuo lapsuuden kokemukset on jollain tasolla vaikuttaneet siihen, että olen edelleen vannoutunut farkkutyttö - farkut, t-paita ja tennarit on aina olleet mulle itsestäänselvä pukukoodi niin kouluun kuin baariinkin. Kesämekkoset ja korkokenkäset olen löytänyt luontevasti omikseni vasta tässä ihan viime vuosina. Edelleen tulee välillä huokailtua, miten kivoja yksinkertaisia vaatteita miehille tehdään, kun naisten rekit pursuavat omituisia hörselökolttuja. :)
Semmonen seiska! Täten olkoot haastetut Laurelin, Hanna Kristiina, Takaisin Kallioon, Saara, Herkku, Matonen ja Mitluana.
