Olen tässä tullut miettineeksi syitä tähän blogihiljaisuuteen. Kun ei ole huvittanut, ei ole ollut mitään sanottavaa - tai jos olis ollutkin, on tuntunut hölmöltä ajatukselta kirjoittaa sitä nettiin. Että mitä se nyt ketään kiinnostaa, jos kaaduin pyörällä ja polvi aukes tai jos näin DBTL:ssä monta huippua keikkaa. Tuollaiset on ollut helpompi ilmaista parilla sanalla Facebook-statuksessa.

Tavallaan olen näissä ajatuksissani palannut bloggailuni alkuaikoihin; silloin yritin ymmärtää, miksi kenenkään tavallisen ihmisen kuulumistyyppisestä blogista olisi kiinnostunut kukaan muu kuin tutut (ja samalla tietysti itse luin aivan innoissani monien muiden tavallisten, tuntemattomien ihmisten kuulumisblogeja). Onhan tässä kesän mittaan ollut kaikkea kiirettäkin, töitä on piisannut ja avovaimon tehtävät on ollut hoidettava niin kuin vain hyvän avovaimon kuuluu (uusien titteleiden hokeminen on vielä toistaiseksi hauskaa!) ja jaksukapasiteetti on ollut kortilla - mutta onhan sitä ennenkin kiireen keskellä blogattu.

Tässä pohdiskellessani hokasinkin, että ehkä suurin syy hiljaisuuteen on ollut oikeastaan koko kesän kestänyt halu olla huomaamaton. Työmatkat taitan mahdollisimman nopeasti, en halua liikkua kaupungilla ihmisten seassa yhtään enempää kuin on pakko. Iloisia värejä ei ole mun päällä tänä kesänä nähty, mustaan ja harmaaseen on helpompi piiloutua - hepun mielestä oon niin massaemoteini, mutta sehän just on ollut tarkoituksenakin. Etten erottuisi massasta, kiinnittäisi huomiota. Henkarissa hyvältä näyttäneet uudet vaatteet on jääneet poikkeuksetta kauppoihin, kun sovituskopin peilistä katsoo surkea mursu - ja taas kiireen vilkkaa kotiin piiloon. Psykofyysisen kokonaistilan vippaa jyrkkään alamäkeen myös se, että fyysisesti olo on täysin lätsähtänyt ja puhti nollassa, kun kesä on mennyt vähemmällä liikunnalla kuin koskaan.

Aika surullista olla vielä tämän ikäisenä jatkuvasti näin epävarma itsestään. Vielä kun tuo epävarmuus liittyy niin typerästi lähinnä pinnallisiin asioihin. Täytän parin viikon päästä 27, enkä haluaisi enää tuhlata aikaa tällaiseen idiotiaan ja itseruoskintaan. Ensimmäiset korjaustoimenpiteet ehdinkin jo suunnitella valmiiksi:

• Menen huomenna kampaajalle ja aion pyytää tukan, joka päässäni en voi enää piiloutua.
• Aion vähentää keksien syöntiä töissä (terv. nimim. Pois minusta paha tuplaunelmadomino) ja polven parannuttua tanssia niin maan perhanasti, että kroppa (ja mieli!) alkaa taas voida paremmin.
• Aion inspiroitua pois seinänvieripukeutumisesta seuraamalla ihanien, tyylikkäiden tyttöjen blogeja - saanko esitellä: Honey Junkie (oispa tuo tyylitaju), Linn (oispa tuo vaivaton tukholmalaisuus) ja Rumi (oispa soveliaat ilmasto-olot - ja tuollaiset kintut!).

Vaikka suurimman korjaustoimenpiteen pitää tietenkin tapahtua pään sisällä. Mutta sitä ei voi suunnitella eikä aikatauluttaa.

PS. Äiti älä huolestu, tää on nyt vaan vähän tällaista. :)