Tämä kesä on mennyt liikkumisten osalta lähinnä salilla ja pacessa. Pumpissa olen käynyt viimeksi en-muista-koska, eivätkä kiinteytykset ja afrotanssit ole juuri jaksaneet kiinnostaa. Treenikesä on ollut niin tehokas kuin nyt kaiken siiderinjuonnin lomassa on mahdollista, mutta ai että mä odotan kun tuo kausikortti kohta loppuu ja tanssitunnit alkaa! Parhaimmillaan kolme tuntia illassa vaan niinku et dääns! Jonkinlainen kertakortti on silti otettava Motarillekin, siellä kun alkaa vihdoin kauan odottamani Les Millsin kombatti. Huhk potk hypp papauu!
Kesän aikana hikipisaroita on siis irroteltu useimmiten pacessa (jos joku ei tiedä mistä on kyse, katso lunttilappu ja esittelyvideo täältä). Salia kiertäessä siinä oman treenin lomassa ehtii huomata jonkin verran myös ympäristön tapahtumia, ja erityisesti yksi huomio on jäänyt hämmentämään.
Pacessa musiikki on pääsääntöisesti aika vauhdikasta, ja tahtia yleensä vain lisätään tunnin mittaan. Johtuneeko sitten kaikesta tanssimisesta vai mistä, mutta mä en yksinkertaisesti osaa tehdä niitä liikkeitä epätahtiin musan kanssa. Okei, lihaskuntolaitteilla tahti toki saattaa mennä ohi musiikin, mutta aerobisilla pisteillä (steppi- ja juoksulaudat) mun on kertakaikkiaan mahdotonta hyppiä tai juosta muuten kuin musiikin tahtiin. Ja vaikka ohjaajat aina muistavat sanoa, että kukin saa tehdä omaan rytmiinsä, musiikin tempo on yleensä vikkelyydeltään mulle juuri sopiva. Mutta sitten siellä on näitä tapauksia, jotka eivät tunnu musiikkia edes kuulevan, vaan hyppivät menemään ihan hillitöntä vauhtia - hartiat on korvissa ja kädet koukussa, liikkeet jäävät puolitiehen hätäisiksi ja huolimattoman näköisiksi, eikä kasvoilta yleensä juuri liikunnan ilo loista. Eikö sellainen häsläys muka tunnu pahalta niin kropassa kuin päässäkin? Itse kun pyrin itsestäänselvästi aina laajoihin, loppuun asti tehtyihin liikkeisiin.
Jaa-a. Mahtaako tulla yllätyksenä jos kerron, että ne hektisimmät heilujat on yleensä myös aika pieniä tyttöjä - pieniä vähintään leveyssuunnassa. Että kai siitä jotain hyötyä sit kuitenkin on. :D
Nyt on edessä parin päivän treenitauko ja kaloritankkaus: tänään käyn ottamassa ensin vähän vauhtia jokilaivoilta, ja illalla seilaan isolla laivalla Tukholmaan! Onnea vaan isille, joka saa matkaseurakseen (P)MS-RTL-hermokimppu-hirviötyttären. :)
Kesän aikana hikipisaroita on siis irroteltu useimmiten pacessa (jos joku ei tiedä mistä on kyse, katso lunttilappu ja esittelyvideo täältä). Salia kiertäessä siinä oman treenin lomassa ehtii huomata jonkin verran myös ympäristön tapahtumia, ja erityisesti yksi huomio on jäänyt hämmentämään.
Pacessa musiikki on pääsääntöisesti aika vauhdikasta, ja tahtia yleensä vain lisätään tunnin mittaan. Johtuneeko sitten kaikesta tanssimisesta vai mistä, mutta mä en yksinkertaisesti osaa tehdä niitä liikkeitä epätahtiin musan kanssa. Okei, lihaskuntolaitteilla tahti toki saattaa mennä ohi musiikin, mutta aerobisilla pisteillä (steppi- ja juoksulaudat) mun on kertakaikkiaan mahdotonta hyppiä tai juosta muuten kuin musiikin tahtiin. Ja vaikka ohjaajat aina muistavat sanoa, että kukin saa tehdä omaan rytmiinsä, musiikin tempo on yleensä vikkelyydeltään mulle juuri sopiva. Mutta sitten siellä on näitä tapauksia, jotka eivät tunnu musiikkia edes kuulevan, vaan hyppivät menemään ihan hillitöntä vauhtia - hartiat on korvissa ja kädet koukussa, liikkeet jäävät puolitiehen hätäisiksi ja huolimattoman näköisiksi, eikä kasvoilta yleensä juuri liikunnan ilo loista. Eikö sellainen häsläys muka tunnu pahalta niin kropassa kuin päässäkin? Itse kun pyrin itsestäänselvästi aina laajoihin, loppuun asti tehtyihin liikkeisiin.
Jaa-a. Mahtaako tulla yllätyksenä jos kerron, että ne hektisimmät heilujat on yleensä myös aika pieniä tyttöjä - pieniä vähintään leveyssuunnassa. Että kai siitä jotain hyötyä sit kuitenkin on. :D
Nyt on edessä parin päivän treenitauko ja kaloritankkaus: tänään käyn ottamassa ensin vähän vauhtia jokilaivoilta, ja illalla seilaan isolla laivalla Tukholmaan! Onnea vaan isille, joka saa matkaseurakseen (P)MS-RTL-hermokimppu-hirviötyttären. :)
