Päivää, olen pöllö.

Paitsi pöllöt on vissiin aika viisaita? Nyt en kyllä tunne olevani aivan fiksuimmillani. Aamupäivän vietin taas kerran mukavassa työyhteisön hyvinvointi -rupeamassa, teemana tällä kertaa työssä jaksaminen. Konsulttien leppoisalla opastuksella valittiin omia tunnelmia kuvastavia kortteja, sijoitettiin itsemme uupumus-janalle, tutustuttiin työhyvinvoinnista tehtyihin tutkimuksiin ja kaavioihin, pohdittiin ongelmien lähteitä ja ideoitiin parannuksia. Avointa ajatusten vaihtoa ja muuta höpöilyä jatkettiin vielä yhteisen herkkulounaan ja viinilasien merkeissä. Ryhmätyökeskustelun ohessa sivulauseessa mainitsemani oma henkilökohtainen tragediani sai karmean paljon enemmän huomiota kuin olisin halunnut, mutta siirryttiin sentään pohtimaan konfliktin ratkaisumahdollisuuksia yleisemmälläkin tasolla. Vaikka ihan hyvältähän se tuntui, että tuo omaa oikeudenmukaisuustajuani loukannut tilanne nousi näin ohimennen esiin, ja sain ikään kuin jälkikäteistä lohdutusta. :D

Sain proffalta luvan jäädä huomenna kotiin graduilemaan, kun opiskelijoita ei näy näin periodiväliviikolla missään ja puolet henkilökunnastakin tuntuu viettävän omaa hiihtolomaa. Parhautta! Aion kirjoittaa ja laskea ja taulukoida ja suunnitella! Vaikkei nyt yhdessä vapaapäivässä paljon mitään aikaan saakaan, on se silti kokonainen oma gradulle varattu päivä. Ihana ajatus..

..vielä kun siihen päivään voisi lähteä hyvällä tuulella. Käytiin nimittäin tänään herra professorin kanssa pikaista sananvaihtoa gradun aikataulusta - miksi se ahdistus iskee aina silloin, kun pitäisi selvittää etenemistään? Vaikka on itsellä selkeät suunnitelmat joissa kuvittelee pystyvänsä pitäytymään, aina pomon kanssa juttelun jälkeen tuntuukin siltä, ettei mistään tule mitään. Perkele. Vihaan tätä sekoilua. (Erotuksena sille, että vihaisin graduani - päinvastoin, se on kiva, aihe on huippu ja motivaatio suuri. Professorin ajattelemattomat vähättelevät lausahdukset ja niitä pahimmoiten tulkitseva oma pää ne vaan on välillä niin tehokkaat lannistajat.)

Jos aion haaveillakaan siitä viisivuotisen assistentuurin hausta, huhtikuun lopussa sais olla ykkösversio valmiina. Ja sinnehän mä sen kikkeli sentään rutistan vaikka päälläni seisten! Täyttä höyryä eteenpäin!

Vaikka tämän kaiken keskellä tietysti herää kysymys, haluanko edes jäädä noihin töihin. Henkisesti turhan raskasta tuntea olevansa vain välikausitakki.

Ei auta voivotus: päivän tunnusbiisin esittää ihanin Kylie. Parhaat biisit on niitä, jotka vaan toimii vaikka näin kymmenenkin vuoden päästä.