Oireet: laulava suu, räjähtämäisillään oleva pää, tärisevä ja tanssiva vartalo, pamppaileva sydän. Diagnoosi: positiivinen yliannostus. Aiheuttaja: liika määrä hyvää musiikkia.
Sydän, sydän - siinä vasta kumma orkesteri. Enemmän kummallinen on ehkä silti oma suhtautumiseni kyseiseen pumppuun: pitkään kartoin syrämmiä ihan siksi, että SS-fanit on niin arveluttavia (leijuvat ihan pihalla omissa maailmoissaan vähintään yhtä pahasti kuin Mewiin hurahtanut porukka, johon tosin itsekin kuulun) ja siksi, että bändin sinänsä kivan nimen kirjoitusasu on niin naurettavan hankala. Sitten tapahtui jotain merkillistä: kuulin Sydän, sydäntä ensimmäisen kerran. :D Eikä se kuulostanut yhtään niin tekotaiteelliselta ja mukaomaperäiseltä kuin etukäteen olin kuvitellut. Herravarjele, määhän ihan tykkäsin siitä. Nyt on kirjastosta lainassa tuo Au enkä aio palauttaa sitä ikinä! Kummallisuuksia, hölmistyttävyyksiä, suoria sanoja, kieroja sanoja, rokkia ja räimettä ja kikkalo ja tsuppaduidaa. Keikkakin olis Sosiksella perjantaina, mutta sinne en pergel vieköön uskalla, kuulemani mukaan lavaesiintyminen teemarekvisiittoineen on jokseenkin surrealistista ja sekavaa. En siis vieläkään ole päässyt Sydän, sydän -pelostani täysin eroon, vaikka musiikki potkaiseekin (munille joita mulla ei ole).
Musesta on vähän vaikea sanoa mitään, kun se on niin tajuttoman rakas. Mjuus tuli elämääni muutama vuosi sitten (tietysti heti sen Suomen-keikan jälkeen, eipä harmita, en uskalla edes kuvitella miten huimaa olis nähdä ne livenä) isolla suunnanvaihdoshetkellä, sittemmin on ollut tukena ja turvana enimmäkseen hyvässä. Ja sillai tiettekö että välillä ihan sattuu kuunnella, kun se on niin upea. Arkailin uuden levyn ostamista jostain syystä kauhean pitkään, mutta nyt kun sen sain, lyön itseäni päähän kun en hankkinut aiemmin. Taannoin jo esitin pettyneen näkemykseni levyn ekana sinkkuna julkaistusta Supermassive Black Holesta joka, kuten arvata saattaa, nykyään toimii ja tanssittaa niin että aivoissa asti nykii. Starlight on kauneinta juuri nyt (you electrify my life), Map of the Problematiquen alkupään pianokuvio ja eteenpäin kuljettava säksätys tuo vähän mieleen Mewin (know that there is no escape from my snow brigade), uljas Knights of Cydonia sopii täydellisesti levyn päätösraidaksi - ja uljas on myös biisin länkkärivideo! Heppu tuosta varmaan löytäisi heti ne kaikki sinne piilotetut leffaviittaukset, jos vain kestäisi kuunnella kuusi minuuttia Musea - kato vaiks äänettömällä, kulta? :D
Entäpä sitten Ed Harcourt. Saattaa päästä huomenna illalla pieni itkahdus pillahdus, kun mää olen kotona ja Ed on Tavastialla. Kaksi vuotta sitten olin herraa bändeineen katsomassa samaisessa paikassa - ihan yksin, koska Ed jos mikä on mun Oma Juttu. (Paitsi oli Tavastia kyllä sillon täynnä, että kai siitä joku muukin sittenkin on täällä kuullut.) Tällä kertaa tiedossa on akustinen sooloveto, MENKÄÄ IHMISET KUUNTELEMAAN. Mää en tuu kun.. no, esimerkiksi siksi että toisena esiintyjänä on Jippu, jonka kirjoittama(?) ja laulama Ylen hyvä -tunnusbiisi Enkelten kaupunki on kappaleena oikeinkin kaunis, mutta se ääni, aargh, se raastaa hermoja. Samalla tavalla ärsyttävä kuin Shakiralla ja Maija Vilkkumaalla pahimmillaan (eli silloin kun mulla on huono päivä). Hönkii ja pihisee ja raastaa. Mutta menkää sitä Ediä kattomaan silti, mää itken yksinäisyyttäni kotona sillä aikaa. :D
Last but not least - Charles Aznavour. Jos vain yhden näistä tämän merkinnän linkeistä avaat, avaa tämä ja katso kun nuori Charles vuonna 1972 esittää kappaleen Désormais. Iloinen poljento ja jouset on vain hämäystä, sanat kertovat siitä kuinka tästedes ei enää olla yhes ja sehän sattuu. Mulla menee kuunnellessa kylmät väreet, rakastan rakastan tätä musiikkia. Aznavouriin liittyy myös yksi salainen kylmiä väreitä aiheuttava projektihaave, josta innostuttiin isin kanssa molemmat yhtäkkiä kesken isänpäiväaterian. Ja mehän pannaan tuulemaan, ei saa noin hyvä idea jäädä vain haaveeksi!
On niin vaikea ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät saa musiikista mitään kiksejä, jotka eivät löydä musiikista elämälleen, ajatuksilleen ja tunteilleen minkäänlaista kaikupohjaa, jotka eivät kaipaa tai etsi musiikista mitään omaa vaan kuunneltavaksi riittää helppo yleispätevä radion soittolistahumppa. Käsitykseni mukaan niinkin kuitenkin jotkut voivat elää.
Musesta on vähän vaikea sanoa mitään, kun se on niin tajuttoman rakas. Mjuus tuli elämääni muutama vuosi sitten (tietysti heti sen Suomen-keikan jälkeen, eipä harmita, en uskalla edes kuvitella miten huimaa olis nähdä ne livenä) isolla suunnanvaihdoshetkellä, sittemmin on ollut tukena ja turvana enimmäkseen hyvässä. Ja sillai tiettekö että välillä ihan sattuu kuunnella, kun se on niin upea. Arkailin uuden levyn ostamista jostain syystä kauhean pitkään, mutta nyt kun sen sain, lyön itseäni päähän kun en hankkinut aiemmin. Taannoin jo esitin pettyneen näkemykseni levyn ekana sinkkuna julkaistusta Supermassive Black Holesta joka, kuten arvata saattaa, nykyään toimii ja tanssittaa niin että aivoissa asti nykii. Starlight on kauneinta juuri nyt (you electrify my life), Map of the Problematiquen alkupään pianokuvio ja eteenpäin kuljettava säksätys tuo vähän mieleen Mewin (know that there is no escape from my snow brigade), uljas Knights of Cydonia sopii täydellisesti levyn päätösraidaksi - ja uljas on myös biisin länkkärivideo! Heppu tuosta varmaan löytäisi heti ne kaikki sinne piilotetut leffaviittaukset, jos vain kestäisi kuunnella kuusi minuuttia Musea - kato vaiks äänettömällä, kulta? :D
Entäpä sitten Ed Harcourt. Saattaa päästä huomenna illalla pieni itkahdus pillahdus, kun mää olen kotona ja Ed on Tavastialla. Kaksi vuotta sitten olin herraa bändeineen katsomassa samaisessa paikassa - ihan yksin, koska Ed jos mikä on mun Oma Juttu. (Paitsi oli Tavastia kyllä sillon täynnä, että kai siitä joku muukin sittenkin on täällä kuullut.) Tällä kertaa tiedossa on akustinen sooloveto, MENKÄÄ IHMISET KUUNTELEMAAN. Mää en tuu kun.. no, esimerkiksi siksi että toisena esiintyjänä on Jippu, jonka kirjoittama(?) ja laulama Ylen hyvä -tunnusbiisi Enkelten kaupunki on kappaleena oikeinkin kaunis, mutta se ääni, aargh, se raastaa hermoja. Samalla tavalla ärsyttävä kuin Shakiralla ja Maija Vilkkumaalla pahimmillaan (eli silloin kun mulla on huono päivä). Hönkii ja pihisee ja raastaa. Mutta menkää sitä Ediä kattomaan silti, mää itken yksinäisyyttäni kotona sillä aikaa. :D
Last but not least - Charles Aznavour. Jos vain yhden näistä tämän merkinnän linkeistä avaat, avaa tämä ja katso kun nuori Charles vuonna 1972 esittää kappaleen Désormais. Iloinen poljento ja jouset on vain hämäystä, sanat kertovat siitä kuinka tästedes ei enää olla yhes ja sehän sattuu. Mulla menee kuunnellessa kylmät väreet, rakastan rakastan tätä musiikkia. Aznavouriin liittyy myös yksi salainen kylmiä väreitä aiheuttava projektihaave, josta innostuttiin isin kanssa molemmat yhtäkkiä kesken isänpäiväaterian. Ja mehän pannaan tuulemaan, ei saa noin hyvä idea jäädä vain haaveeksi!
On niin vaikea ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät saa musiikista mitään kiksejä, jotka eivät löydä musiikista elämälleen, ajatuksilleen ja tunteilleen minkäänlaista kaikupohjaa, jotka eivät kaipaa tai etsi musiikista mitään omaa vaan kuunneltavaksi riittää helppo yleispätevä radion soittolistahumppa. Käsitykseni mukaan niinkin kuitenkin jotkut voivat elää.
