Tänään onkin kuulkaa ollut jännitystä elämässä enemmän kuin tarpeeksi. Olin iltapäivällä laittamassa töissä kerrokseni viimeistä huonetta kuntoon, iloisena siitä tiedosta että kotiinlähtö oli jo ihan lähellä, kun yhtäkkiä pimeni. Heikotus, kylmä hiki, kokonaisvaltainen vatsan kivistys. Kahdella sanalla sanottuna: karsea olo. Sain tunnollisen ihmisen suoritustarmolla vielä huoneen imuroitua ja siivouskamat kärrättyä paikoilleen, muutaman välissä suoritetun lattialle kyyristymisen voimin. Sitten jo meninkin kyyristelemään työkaverin kerrokselle, että pakko mennä, olisitko niin kiltti että veisit munkin roskat ja muut alas. Ja olihan se - superkiitos!
Omaan kotiin ei ollut mitään asiaa lähteä taivaltamaan siinä kunnossa, vaan otin kohteeksi lähempänä sijaitsevan isilän. Kaksi korttelia pyörällä hiestä huohottaen, ovesta sisään ja kellahdus sänkyyn. Isille tuli kamuja kylään, suunnittelivat tulevaa Vreeswijk-keikkaansa - kuulemma äänekkäästi, muahan ei häirinnyt kun nukkua posotin. Parin tunnin unien jälkeen jo alkoi elämä voittaa, ja äiti tuli töistä päästyään hakemaan lapsiraukan ja saattoi kotiin asti. Ja kuka vielä väittää, ettei 24-vuotiaana enää saisi hädässä tukeutua vanhempiensa apuun! Onpa erittäin itsenäinen ja aikuistunut fiilinki. :D
Olo tuntuu vähitellen paremmalta, hiki ja heikotus kaikkosivat jättäen jäljelle vain kevyehkön vetävän tunteen vatsaan. Vaan mistä moinen kohtaus? En ollenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että tämä on ihan psykosomaattista. Itkupotku- tyyppistä tuskastumista tuohon siivoustyöhön, osittain kai tiedostamatontakin stressiä viimeisistä koulujuttusista, epävarmuutta tulevaisuudesta - siellähän se mielen päällä koko ajan pyörii se mahdollinen tuleva assistentin paikka, vaikka väitän koittavani olla ajattelematta sitä. Kenties myös liian lyhyeksi jääneitä yöunia ja kropan liiallista rääkkäystä. Ja psst - ihan sen varalta, että kyse olikin vain sipsilövieroitusoireista, maistoin tokeennuttuani isin pussista muutaman perunalastun. :D
Kohta kokeilen, mitä ruoka saisi aikaan - sanomattakin selvää, ettei tästä naisesta tänään ole balettitunnille menijäksi. Lepoa ja Puh-mieltä - elämälle kiitos, ettei huomenna ole työpäivä!
Omaan kotiin ei ollut mitään asiaa lähteä taivaltamaan siinä kunnossa, vaan otin kohteeksi lähempänä sijaitsevan isilän. Kaksi korttelia pyörällä hiestä huohottaen, ovesta sisään ja kellahdus sänkyyn. Isille tuli kamuja kylään, suunnittelivat tulevaa Vreeswijk-keikkaansa - kuulemma äänekkäästi, muahan ei häirinnyt kun nukkua posotin. Parin tunnin unien jälkeen jo alkoi elämä voittaa, ja äiti tuli töistä päästyään hakemaan lapsiraukan ja saattoi kotiin asti. Ja kuka vielä väittää, ettei 24-vuotiaana enää saisi hädässä tukeutua vanhempiensa apuun! Onpa erittäin itsenäinen ja aikuistunut fiilinki. :D
Olo tuntuu vähitellen paremmalta, hiki ja heikotus kaikkosivat jättäen jäljelle vain kevyehkön vetävän tunteen vatsaan. Vaan mistä moinen kohtaus? En ollenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että tämä on ihan psykosomaattista. Itkupotku- tyyppistä tuskastumista tuohon siivoustyöhön, osittain kai tiedostamatontakin stressiä viimeisistä koulujuttusista, epävarmuutta tulevaisuudesta - siellähän se mielen päällä koko ajan pyörii se mahdollinen tuleva assistentin paikka, vaikka väitän koittavani olla ajattelematta sitä. Kenties myös liian lyhyeksi jääneitä yöunia ja kropan liiallista rääkkäystä. Ja psst - ihan sen varalta, että kyse olikin vain sipsilövieroitusoireista, maistoin tokeennuttuani isin pussista muutaman perunalastun. :D
Kohta kokeilen, mitä ruoka saisi aikaan - sanomattakin selvää, ettei tästä naisesta tänään ole balettitunnille menijäksi. Lepoa ja Puh-mieltä - elämälle kiitos, ettei huomenna ole työpäivä!
