Turku ei olisi mitään ilman kaupungin läpi kulkevaa Aurajokea, sen rantojen arkkitehtuuria, kahviloita ja ihmisiä, joen varrelle keskittyviä iloisia festivaaleja. Asuin 18 vuotta ihan joenrannassa sillan kupeessa, jossa kotikotikerrostalo vieläkin on. Aurasillalta Tuomiokirkolle päin aukeaa rauhoittava lempimaisemani koko kaupungissa.

Nyt Aurajoki saa vain surulliseksi. Siitä asti, kun kuulin tutun pojan kadonneen toissa viikonloppuna, pelkäsin pahinta. Toissapäivänä pelkoni osoittautui todeksi: yksi eksän parhaista ystävistä on yhtäkkiä poissa. Tuntuu niin kamalalta, kun tietää, miten pientä oma järkytys on läheisimpien surun rinnalla. Ei löydy sanoja.

Miksi ihmisten muka täytyy koskaan kuolla. En halua että täytyy.